| Mitähän sitä tekis ilman äitiä, joka aina jaksaa olla mun psykologi ja kaikki muutkin ammatit siihen päälle. Eipä varmaan muakaan enää tässä olis jos sitäkään ei ois :( Niin se vaan on! Ei mulla täällä mtn syytä oo olla. Siks pistääkin miettimään kun monella kaverilla jompi kumpi vanhemmista kuollu, et hei ei mun kaa äiti mikään nuori enää oo mut siis ei vanhakaan ja koskaan tiedä millon se lähtee. Mitä mä sillon teen? Selviän siitä? En mitenkään!
Äskön sain purettua sydäntä ja helpotti. Vaikka se kuinka monesti on sanonu et voin puhua sille kaikesta niin silti sille on niin vaikee puhua joitakin asioita. No tänään sain kerrotua kaikki, tai melkeen kaikki. Sen ykkös asian joka mun mielen saa matalaksi.
Toivottavasti se sai selvää kaikesta mun itkun keskeltä :'( Pää on tyhjä kaikista ajatuksista. Mutta silti niin täynnä, mut niitä ei saa vaan sanottua ulos. Päässä ei enää siinä vaiheessa liiku mitään. Siinä vaiheessa sen huomaa kun alkaa kirjoittamaan ylös. Puff.. ne katoaa tuhkana ilmaan.
Millasta on kun kaikki asiat on hyvin. Terveys, ihmissuhteet, oma pää (tuntuu et tätä menoa ihminen todellakin pimahtaa ja ite oon näin lähellä*). Ja mä en usko että mikään ammattiauttaja ei auta ainakaan muhun. Miten se voi auttaa jos menen puhumaan asiotani vieraalle ihmiselle? Mä epäilen että ei ainakaan mua yhtään. Ei se mun asioita saa paremmaksi tästä.
Onkohan niistä mielenkohennus pillereistäkään oikeasti mitään apua? Jotenkin epäilen, että se yks pieni pilleri voi nostaa ihmisen mielen taas paremmaksi.
Se, että eka luottaa toiseen ihmiseen melkein 2vuotta ja kaikki koitti siihen aikaan toitottaa, että sä saat paremman yms. Toi mies ei oo sun arvonen, jätä se. Mut petettii ja kuka jätti kenet. En tiiä oikee.. kai mut jätettii tai tein pisteen i:n päälle ja varmistin asian että henkilö ei enää ota muhun yhteyttä enää. Mulla on sitä oikeasti ikävä, en tiedä missä mielessä. Ei olla nähty helmikuun, sillon kun täällä alkoi hiihtoloma. Sen viikonlopun jälkeen en ole nähny. Mut oikeasti mulla on ikävä sitä ihmistä jonka tapasin kesän alussa kesäkuussa. Siinä ihmisessä on jotain johon jäi koukkuun jo alussa. Ekan näkemisen jälkeen. Taitaa sekin juttu olla nyt jo loppu. :'(
Toinen sydän suru 8kk sisään. Raasta ihmistä. Äiti koittaa lohduttaa, että monelle käy näin. Lohduttaa paljon. Vituttaa niin paljon tää elämä, että miks ei voi luottaa ihmisiin tai miks ihmiset ei voi olla rehellisiä. Mikä vittu miehiä vaivaa, että ei voi sanoa asioita SUORAAN päin naamaa. Tääkin kylä on niin saatanan pieni kylä että väkisinkin kaupungillakin voi törmätä tuttuun. Se tunne mikä sen näkemisen jälkeen tapahtuu, kun näkee itelle sen rakkaan tai johon on ihastunut jonkun toisen kanssa. Kädet alkaa tärisee ihan hulluna ja alkaa ihan helvetisti ahdistamaan, tuntuu et happi vois loppua. Ja arvaappa kattooko kaupassa kassa-täti ku maksan ostokset kortilla ja koitan kitjottaa nimmaria?! Käsi tärisee ja kynä ei meinaa pysyä kädessä ja kirjottamisesta ei tule mitään. Tuntuu että aika ei liiku minnekkään. No saa ainakin taas tippua pilven reunalta alas ja KOVAA.
Ahdistaa olla yksin ja nukkua täällä omien ajatuksien kanssa. Äiti pyys sen luo nukkumaan. Mitä vittua munkin päässä liikkuu ku sanon vaan "tuolla sataa vettä"??? Toi sade ja vaikka kastuiskin on pien murhe tässä muiden keskellä. Sais edes jonkun tärkeen ihmisen nukkumaan mun kanssa että ei tarviis olla yksin :(
Elämä on paskaa että luottaa toiseen ihmiseen josta oikeesti tykkää enemmän kun kaverina ja toivoo, että siitä tulis jotain. Kerrankin pystyy ihastumaan, vaikka niitä samoja ihastumisen tunteita ei olekkaan tullu niinkuin edellisen kanssa. On vaan yks asia mikä yhdistää.. se pettys ja millanen olo siitä tulee.
No kai tää on vaan mun kohtalo, että tulee vaan pettymyksiä pettymyksen perään :( Mun elämä on tällästä. Kaikki vaan pelkkää säätämistä ja pannaan kun tavataan!
Opetelkaa miehet sanomaan asiat päin naamaa vai onko kaikki samanlaisia kusipäitä. Raukkoja, joiden pitää valehdella joka asiassa. "ollaan vaan kavereita" niin joo ollaan. Edelleen pannaan kun tavataan. Ei kiitos mulle enää! Musta siinä ei oo mtn järkee et ollaan vaan kavereita ja tyydytetään toisia kun vaan tekee mieli. Jossain vaiheessa siinä joku loukkaantuu ja tiedän, että se oon aina mä. Ei mulla eka mitään tunteita oo mut kyl ne siitä pikku hiljaa alkaa kasvamaan. Äh.. joo en oo harrastanu tollasta montaa kertaa.. jos totta puhutaan niin kerran vaan. Ja tais sekin olla virhe, vaikka poika on sairaan mukava. Ehkä mukavin tähän mennessä mitä tavannu ja myös sen kaverit. Ei mulla niistä mitään pahaa sanottavaa oo, ku tästä yhdestä asiasta. Itseasias mulla on vähän ikävä niitä ja niiden kaa olemista.
Särkee päätä ja silmiä. Oispa joku jonka kainaloon sais käpertyä ja se oikeesti välittäis. Missä sellasia on? Missä on ne rehelliset miehet?
Meen itkemään sateen kanssa kilpaan. :'(
"Ei päivää etten miettis sua" niihän se menee.
En oo muuten syöny klo 11 jälkeen mitään ja ei kyllä ole edes nälkäkään ainakaan enää. =( |
No comments:
Post a Comment