Sunnuntai - Siksi

"Miks sä mut ylipäätään halusit nähä?"

En mä tiedä, miksi kukaan koskaan haluaa nähdä ketään? Onko kyse kaipauksesta, välittämisestä, onko kyse siitä että on iloinen nähdessään jonkun, onko kyse jostain asiasta minkä haluaisi jakaa? Toiset haluavat nähdä ihmisistä vain että näkevät kuinka paljon se ihminen on lihonut, tai muuten vaan omasta mielestään ränsistynyt. Tätä kaipausta ajaa viha ja inho. Joka väärentää omaa näkökykyään. Kateus, katkeruus ja samalla uteliaisuus. Niinkuin jokaisessa kaipauksessa. On uteliaisuus etusijalla.

Jostain syystä olen merkinnyt sinut muistoihin punaisella kynällä, johon ei kumi toimi. Toiset kynän jäljet haalenevat ajan kuluessa ja pian nimestä ei saa selvääkään, on vain pieniä epäselviä muistoja. Punaisella kynällä piirretyt muistot ovat iskostuneet muistiin, melkein jokainen sana, pieni hetki, pieni hymy, kehut, rumat sanat, kyyneleet.. Ja sitä ei itse valitse kenet punaisella sinne piirtää. Punainen on kiukun väri, on rakkauden väri, on ystävyyden väri, on punainen kuin ruusu. Ruusu kauneimmillaan, mutta silti niin piikikäs. Ailahteleva. Jos siihen koskee, haistanko kauneimman tuoksun vai saanko veripisaran sormeeni? Saanko tästä muistosta jotain ihanaa vai kyyneleen silmääni.

Onko kyse kaipauksesta sitten? Välittämisestä. Uteliaisuudesta.

Joten miksen voisi vastata kysymykseen vain sanalla "Siksi", koska välillä en itsekkään tiedä. Ja ethän sinä kumminkaan ymmärtäisi, siihen tarvittaisiin se, että minäkin ymmärtäisin.

"Tähtiä katson, että unohtaisin,
kuinka lähelle sinua pääsin.

Olin niin pieni ettet mua näkisi
olin vain sydän johon sattui.

Pidän kii tästä kaikesta,
ettei kyyneleet katoa
mä pidän susta liian kovaa kii."

muistojen päivä 19.9

Se on sitten syksy kylmät oikeesti saapunu. Oispa edes sydämessä lämmin, mut ei.
Vaikka kuitenkin toissapäivänä oli päivä jolloin menneisyys nous mieleen. 19.9 olisi tullut 2vuotta täyteen eräästä tapahtumasta jonka nykyisin jo pyrin unohtamaan. On kulunut tasan kaksi vuotta tunteiden täyteisestä tapahtuma episodista. Joka onneksi on jo unohdettu jotenkin, mut ei vaan sovittu. Tohon ihmiseen oon vieläkin tavallaan kiintyny mut sit taas kumminkin vihaan sitä sen takia mitä siltä sain. Mitään hyviä muistoja ei tuu mieleen, oikeesti. Vaan ne pahat mitä mä sain siltä

Sen seurauksena olen oppinut ymmärtämään, että silloin valitsin väärin. Ja haluaisin saada takaisin sen mitä silloin menetin.
Ajattelin sydämmellä silloin...en järjellä. Olin tunteiden orja ja täysi romantikko. Uskoin johonkin mihin en enää usko. Ja onneksi olen saanut järkeni takaisin. Ainakin jossain määrin. Usein sanotaan"kuuntele sydäntäsi". Joo mutta miksei siihen lisätä "mutta muista seuraukset"
Tai jotain muuta varotusta. Rakkaudelle jos annat pikkusormesi...menet kokonaan perässä.

Mutta noh...tuo on jo melkein unohdettua ja nyt suuntaan katseen tulevaisuuteen. Joka ei kyl kovin valoisalta näytä kun tulee koko aika murhetta murheen perään. Osaispa vielä ajatellakin valoisasti niin putkeen menee. Oais vaan unohtaa hölmöt ajatukset ja nauttia vaan olosta. Ottais vaan ihan lunkisti nytten. Nostaisi pään pystyyn ja antaisin hymyn näkyä. Ja antaa sydämen sulaa siinä samalla.

Pää täynnä kysymyksi ja niin vaikea tajuta

Miten ihmisen elämä voi muuttua niin äkkiä 2 viikon aikana? Ensin sä luulet, että sulla on ihminen josta sä saat välittää ja pian sä saatkin tietää että toisen elämän tilanne on muuttunut, ne sanat vaan kaikuu sanan tarkalleen päässä: "mun elämän tilanne on muuttunut hieman viime näkemästä" Sen jälkeen mulla alkaa tuhat ja yksi kysymystä pyörimään päässä, jos mä olisin saanut suuni ajoissa auki olisiko tilanne voinut olla nyt toinen? Tai oisko mulla edes ollut mahdollisuuksia olla sulle koskaan enempää kuin ystävä? Tai mitä mä oisin voinut tehdä toisin? Miks mun pitää olla aina se kakkonen? Miks en se ykkönen vaan pelkkä ystävä aina? Mä kysyn: "meinaat sä että sä seurustelet nykyään?" Toinen: "joo ainakin yritän" Miks aina mä? Ja miten niitä omia tunteitaan on vaikea näyttää toiselle. Ei tossa kadulla itkua tullu mutta heti ku pääsin hissiin ja painoin omaa kerrosta.. kaikki purkaantu. Eikä itkun loppumisesta meinannut tulla loppua. Miten ihminen jaksaakin itkeä, ja mistä ne kyyneleet tulee, eikö ne lopu koskaan? Ketä mä nyt saan halata ja välil antaa illalla sen viimeiden pusun ja aamulla päivän ensimmäisen pusun? Kuka kömpii välillä mun viereen yöksi.. väliä tuleeko se illalla vai soittaako aamu yöllä pääseekö viereen nukkumaan? Ei kukaan kun mä oon aina se kakkonen! Mä en saa tehdä enää mitään noita aisioita sen ihmisen kanssa joka mulle on oikeesti tärkeä ja josta mä oikeesti välitän ehkä eniten! Musiikki josta mä pidän tuo tämän ihmisen mieleen josta mä välitän, baari joka on nykyään mun lempibaari täällä tuon pojan josta tykkään todella, siellä mä tapasin sen ja sen kivat kaverit joka oli eka kerta kyseisessä baarissa mullekin ja yllätti positiivisella tavalla, mulla oli sillon hauskaa! Mikähän se illan viimeinen hidas oli? Harmi kun en muista! Hassua että ensimmäisellä kerralla en kiinnittänyt tanssilattialla tähän poikaan mitenkään huomiota tai ei muhun iskenyt oiekin, mutta toisella kerralla myöhemmin illalla siinä olikin sitä jotain mikä tätä tyttöä vei.. siinä se tanssilattian reunalla taisi istua, en ees meinannu tunnistaa että kyseessä oli sama poika kuin aikaisemminkin.. sen illan jälkeen ole ollut kukaan muu poika mielessä ja nyt sitäkin vaan et kuka se onnellinen tyttö on joka sen sai itselleen ja mitä siinä on mitä mussa ei ole? Miten mä jatkossa pystyn olemaan vain ystävä kun en saa edes koskea samalla tavalla siihen kuin ennen. Mä en saa sitä enää nukkumaan mun viereen tai sen hyvältä tuntuvaa halausta! En mä kummiskaan halua menettää sitä koskaan koska toi poika on vaan jotain! Toivon todellakin että pysytään viel ystävinä ja pitämään hauskaa osittain samalla tavalla kuin ennenkin eikä kaikki jäisi vaan sanoiks niin ku useamman kaa on käyny! Mun kohal on vaan käyny nii että tyttö- ja poikaystävien jälkeen on muut ystävät saanu jäädä! Mä en todellakaan halua että meille käy noin! Mun pitäis olla onnellinen toisen puolesta mut en vaan pysty. Mua ahistaa vaan kaikki. Ahistaa olla omassa kämpässä.. alkaa ahistamaan ja tuntuu et ei pysty hengittämään ollenkaan. Tuntuu et keuhkot menee vaan kasaan. Ahistaa asua ylipäänsä täällä. Ja miks aina mulle pitää käydä näin, miks mä en koskaan saa sitä mitä mä haluan ja oikeasti välitän? Mulla on niin paljon hyviä muistoja joiden ajatteleminen sattuu vaan. Mulla on ikävä kesää ja sitä hauskan pitoa noiden poikien kaa vaikka niitä kertoja ei ollutkaan montaa. Mutta yks parhaimmista oli se kirkkopuisto reissu. Mulla oli tosi hauskaa ja vaikka itse pojan kanssa en oikeen siellä ollu, mutta että sain tutustua enemmän pojan kaveriin J:hin.. oli kivaa vaikka en hirveesti oikein muista mitä tehtiin :D Toivottavasti vielä joskus voi pitää samalla tavalla hauskaa. Ja muistan miten poika ekaa kertaa makasi mun sängyllä.. aaawww.. ja ne sen kädet ja maha. Ja mitä kaikkea se mulle sano josta oma itsetunto nous.. mut ei niilläkään enää ole mitään väliä ku tuntee ittensä niin paskaksi! :( Kaikki vaan hokee et kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa ja paskat. Ja mikää viina ainakaan auta kun tiedän et seuraavana aamuna on kauhee morkkis ja sillo vasta paska olo onkin. En vaan jaksais enää yhtään tällästä säätämistä yhtään kenenkään kanssa. Parempi ku.. no jätän sanomatta.. Mut millo mä saan olla sille jollekin se ykkönen enkä jäädä kakkoseksi? MIKS MIKS MIKS MIKS?????

Perjantai 08.09.2006 Paha olo!

En meinaa pahalla ololla sitä, että ois kipee vaan että on henkisesti on paha olla. Ahistaa ja ruoka ei maistu ja jos sitä syö niin tuntuu että se tulee nielasun jälkeen heti ylös. No hyvä laihdutus kuuri vaikka todennäkösesti sitä painoa pitäs saada ylöspäin eikä alas. No mut käy se näinkin. On vaan vuoristorata olo.. tunteet heittelee tunnin sisään noin muutaman kerran. Kuinka kauan tämä jatkuu ja kestän tätä? *itkettää* Äidin neuvot top x: 1. Älä kiinny kehenkää, jos et ole varma jutusta. Tulee lisää joskus myöhemmin ehkä ;D "Enkä milloinkaan tullut kertomaan salaa iltaisin, meistä haaveilin Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään kun aamu hämärtää Niin kaikki ohikiitävää Ikävä ja riemu joka hetken värähtää Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää" noi sanat koskettaa nii hyvi itteesä ja moni muukin biisi laittaa miettii asioita. pistää itkemään.

Torstai 07.09.2006

Mitähän sitä tekis ilman äitiä, joka aina jaksaa olla mun psykologi ja kaikki muutkin ammatit siihen päälle. Eipä varmaan muakaan enää tässä olis jos sitäkään ei ois :( Niin se vaan on! Ei mulla täällä mtn syytä oo olla. Siks pistääkin miettimään kun monella kaverilla jompi kumpi vanhemmista kuollu, et hei ei mun kaa äiti mikään nuori enää oo mut siis ei vanhakaan ja koskaan tiedä millon se lähtee. Mitä mä sillon teen? Selviän siitä? En mitenkään! Äskön sain purettua sydäntä ja helpotti. Vaikka se kuinka monesti on sanonu et voin puhua sille kaikesta niin silti sille on niin vaikee puhua joitakin asioita. No tänään sain kerrotua kaikki, tai melkeen kaikki. Sen ykkös asian joka mun mielen saa matalaksi. Toivottavasti se sai selvää kaikesta mun itkun keskeltä :'( Pää on tyhjä kaikista ajatuksista. Mutta silti niin täynnä, mut niitä ei saa vaan sanottua ulos. Päässä ei enää siinä vaiheessa liiku mitään. Siinä vaiheessa sen huomaa kun alkaa kirjoittamaan ylös. Puff.. ne katoaa tuhkana ilmaan. Millasta on kun kaikki asiat on hyvin. Terveys, ihmissuhteet, oma pää (tuntuu et tätä menoa ihminen todellakin pimahtaa ja ite oon näin lähellä*). Ja mä en usko että mikään ammattiauttaja ei auta ainakaan muhun. Miten se voi auttaa jos menen puhumaan asiotani vieraalle ihmiselle? Mä epäilen että ei ainakaan mua yhtään. Ei se mun asioita saa paremmaksi tästä. Onkohan niistä mielenkohennus pillereistäkään oikeasti mitään apua? Jotenkin epäilen, että se yks pieni pilleri voi nostaa ihmisen mielen taas paremmaksi. Se, että eka luottaa toiseen ihmiseen melkein 2vuotta ja kaikki koitti siihen aikaan toitottaa, että sä saat paremman yms. Toi mies ei oo sun arvonen, jätä se. Mut petettii ja kuka jätti kenet. En tiiä oikee.. kai mut jätettii tai tein pisteen i:n päälle ja varmistin asian että henkilö ei enää ota muhun yhteyttä enää. Mulla on sitä oikeasti ikävä, en tiedä missä mielessä. Ei olla nähty helmikuun, sillon kun täällä alkoi hiihtoloma. Sen viikonlopun jälkeen en ole nähny. Mut oikeasti mulla on ikävä sitä ihmistä jonka tapasin kesän alussa kesäkuussa. Siinä ihmisessä on jotain johon jäi koukkuun jo alussa. Ekan näkemisen jälkeen. Taitaa sekin juttu olla nyt jo loppu. :'( Toinen sydän suru 8kk sisään. Raasta ihmistä. Äiti koittaa lohduttaa, että monelle käy näin. Lohduttaa paljon. Vituttaa niin paljon tää elämä, että miks ei voi luottaa ihmisiin tai miks ihmiset ei voi olla rehellisiä. Mikä vittu miehiä vaivaa, että ei voi sanoa asioita SUORAAN päin naamaa. Tääkin kylä on niin saatanan pieni kylä että väkisinkin kaupungillakin voi törmätä tuttuun. Se tunne mikä sen näkemisen jälkeen tapahtuu, kun näkee itelle sen rakkaan tai johon on ihastunut jonkun toisen kanssa. Kädet alkaa tärisee ihan hulluna ja alkaa ihan helvetisti ahdistamaan, tuntuu et happi vois loppua. Ja arvaappa kattooko kaupassa kassa-täti ku maksan ostokset kortilla ja koitan kitjottaa nimmaria?! Käsi tärisee ja kynä ei meinaa pysyä kädessä ja kirjottamisesta ei tule mitään. Tuntuu että aika ei liiku minnekkään. No saa ainakin taas tippua pilven reunalta alas ja KOVAA. Ahdistaa olla yksin ja nukkua täällä omien ajatuksien kanssa. Äiti pyys sen luo nukkumaan. Mitä vittua munkin päässä liikkuu ku sanon vaan "tuolla sataa vettä"??? Toi sade ja vaikka kastuiskin on pien murhe tässä muiden keskellä. Sais edes jonkun tärkeen ihmisen nukkumaan mun kanssa että ei tarviis olla yksin :( Elämä on paskaa että luottaa toiseen ihmiseen josta oikeesti tykkää enemmän kun kaverina ja toivoo, että siitä tulis jotain. Kerrankin pystyy ihastumaan, vaikka niitä samoja ihastumisen tunteita ei olekkaan tullu niinkuin edellisen kanssa. On vaan yks asia mikä yhdistää.. se pettys ja millanen olo siitä tulee. No kai tää on vaan mun kohtalo, että tulee vaan pettymyksiä pettymyksen perään :( Mun elämä on tällästä. Kaikki vaan pelkkää säätämistä ja pannaan kun tavataan! Opetelkaa miehet sanomaan asiat päin naamaa vai onko kaikki samanlaisia kusipäitä. Raukkoja, joiden pitää valehdella joka asiassa. "ollaan vaan kavereita" niin joo ollaan. Edelleen pannaan kun tavataan. Ei kiitos mulle enää! Musta siinä ei oo mtn järkee et ollaan vaan kavereita ja tyydytetään toisia kun vaan tekee mieli. Jossain vaiheessa siinä joku loukkaantuu ja tiedän, että se oon aina mä. Ei mulla eka mitään tunteita oo mut kyl ne siitä pikku hiljaa alkaa kasvamaan. Äh.. joo en oo harrastanu tollasta montaa kertaa.. jos totta puhutaan niin kerran vaan. Ja tais sekin olla virhe, vaikka poika on sairaan mukava. Ehkä mukavin tähän mennessä mitä tavannu ja myös sen kaverit. Ei mulla niistä mitään pahaa sanottavaa oo, ku tästä yhdestä asiasta. Itseasias mulla on vähän ikävä niitä ja niiden kaa olemista. Särkee päätä ja silmiä. Oispa joku jonka kainaloon sais käpertyä ja se oikeesti välittäis. Missä sellasia on? Missä on ne rehelliset miehet? Meen itkemään sateen kanssa kilpaan. :'( "Ei päivää etten miettis sua" niihän se menee. En oo muuten syöny klo 11 jälkeen mitään ja ei kyllä ole edes nälkäkään ainakaan enää. =(

Maanantai 04.09.2006 vituttaa, masentaa, itkettää ja vilustuttaa

osais joskus pitää turpansa kii oikeessa paikassa ja oikeesee aikaa eikä aina päästellä suustasa mitä sattuu. no elämä on ja jatkuu miten jatkuu. ei välii tällä hetkellä. ja huome työhaastiksee 8 aamul, joka tietää enne 7 herätyst. vittu. oon heränny toho aikaa joskus about 2kk sit.. no kai sen kestää ja sit ku une pöpperös löytäs viel sinne paika päälle :D voi ees mutsillekkaan intoilla tosta (joka ainut ilo tällä hetkel), ku mähä en siihe ota yhteyt. soittakoo ite jos oikeesti ikävä tulee mua. ja ei ollu apoteekki reissukaan yhtään kiva ku jouduin kävelee kaatosatees kämpille :( mut pakko oli mennä ostaa salvaa ku kutis nii paljo ettei sateen kaa ois tarvinnu itkee kilpaaa. ny oota et saan laittaa tota jospa se auttas. jos ei ni itkuvinku. vinivini. :'(

Lauantai 05.08.2006 :'(

iski ahistus.. ja iso sellanen! tai no on jo ahdistanu viimeset pari viikkoa. miks ei vois olla aina vaan lapsi, ei tarviis miettii asioita mihin ei tiiä vastausta :( mitä haluu tehdä isona? ku ei nytkään tiiä haluaako mennä kouluu vai tehä töitä!? koulu ei kiinnosta ku ei oo mtn motivaatiota ja ei työtkää! silti menos kouluun. ja onko järkee enää ees ihastua kehenkää (oon jo) ku tietää jo valmiiks että mistää jutusta kummiskaa tuu mitään! vaikka kuinka ite ois täysillä mukana mut jos toinen ei!? menettäny yhden ihmisen takia luottamuksen myös kohtaan. vaikka tietää että KAIKKI ei ole samanlaisia kuin tämä eräs :'( Sit ku suuttuu sanoo paljon asioita mitä ei edes tarkota oikeesti. vaik siinä tilanteessa luuleeki tarkottavansa joka sanaa, joka tavuu, joka pilkkuu joka pisteessä mitä siin lausees on. sen jälkeen on ihan turha mennä sanoo et "hei sori, en mä oikeesti tarkottanu". ja kaverit ja mitä lie onkaan. ärsyttää. ja taas voi sanoa et oon mokannu. miks aina pitää ottaa tunteet peliin mukaan? miks ihmises ei voi olla vaan on/off nappulaa ja pitää vaan hauskaa jonkun ihmisen kanssa? ei tarviis satuttaa itteesä kerta kerran jälkeen. sitä eka aattelee no voin mä pitää hauskaa mut sit siihen ihastuu ja mitään muuta ajattelekkaan kuin kyseistä henkilöä. missä se on ja mitä se tekee ja kenen kanssa, mitä se musta ylipäänsä haluaa? osaispa elää niin ettei kiintyis kehenkään ihmiseen koskaan liikaa. osaispa vaan unohtaa. tuntuu vaan niin helvetin pahalle. liian usein tuntuu vaan että missään ei ole mitään järkeä. vittusaatanperkele ;< Oo vaa iha rikki, poikki, puhki, väsynyt ja uupunut.

Torstai 13.07.2006 Kaipaus kuvottaa ikävä oksettaa

Miks aina kaipaa sellasta, joka on ollut ja mennyt? En nyt puhu ihmissuhteista, tai niistäkin. Mutta miksei voi kulkea lapsuuden maisemissa ilman että rintaa puristaa ja on paha olla, menetetty viattomuus, sokea usko, lapsuuden ystävät ja turva. Ja miksi tuntuu kurjalta mennä uuteen työpaikkaan tai kouluun, vaikka on itse halunnut lähteä aikoinaan vanhasta vapaaehtoisesti ja myöhemmin pakosta? Siellä sit miettii ja muistelee, millasta vanhassa oli. Tai ei niinkään millaista vanhassa oli,vaan millanen elämä silloin oli. Muistan ku alotin aikoinaan 5 vuotta sitten Steinerissa ja kaikki oli niin uutta. Sekin loppu jo 2 vuotta sitten. Sit tapasin sen uuden ihmisen jonka luulin olevan se oikee, mut olin väärässä. Vieläkin surettaa ja itkettää sen ihmisen menetys, mutta lohduttavaa on se, että näin on parempi. En oo varmaan koskaan ollu niin huonona kuin silloin. Muistan miten paha olla on joskus ollut. 2 vuotta Kauppiksessa, se tuo mieleen vaan kaikki surulliset ajat vaikka hyviäkin aikoja oli, mutta tuntuu että enemmän ollut vain niitä huonoja. Kauppiksen aikana mä myös muutin pois kotoa, joka ei mennyt niin kuin oisin halunnut. Nyt alkanut vasta omassa kodissa menemään niinkuin haluan. Enää ei ikävöi kotiin vaan osaa jo nauttia siitä omasta rauhasta. Vaikka välillä alkaa ahistaa mennä käymään äidin luona, kun siellä ei ole mitään mun omaa niin en kyllä edelleenkään tiedä mitä tapahtuu kun äitiä ei enää ole. <3 Tärkein vaikka sitä usein osoitakkaan sille. Mut se tietää. Inhoon kaikkia isoja muutoksia, koska silloin siirrytään nykyhetkestä tulevaan ja eilinen jää muistoihin. Joskus inhoon kävellä niitä vanhoja reittejä. Ja on ollu aikaa, milloin oli tosi tosi tosi vaikeeta. Maannut vaan sängyssä ja itkenyt. Ja silti mulla on ikävä sitä miltä silloin tuntui - sentään tuntui! Ja miks kaikki ystävyys suhteet ei kestä ikuisesti? Miks mä olen 10 vuotiaana tehnyt veri valoja ja haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta, kun tänään en edes moikkaa sitä ihmistä kadulla? Ja kertonut suurimmat salaisuudet ihmiselle, joka ei enään muista nimeäni 12 vuoden jälkeen. Ja mä inhoon Äänekoskea ja Alajärveä, ihan tosi inhoon, vaikka vielä puoli vuotta en muusta haaveillutkaan kun seuraavasta Alajärven reissusta. Ja olin jopa valmis muuttamaan sinne kun koulusta valmistun. Nyt mä haluisin matkustaa mummon luo Viitasaarelle niin, että mun ei tarviis matkustaa Äänekosken ohi. Ja miks tuntuu kurjalta tavata entinen poikaystävä sattumalta? (Toivottavasti ei tarvii) Ei siks, että olis ikävä tai että tulis ikävä, vaan siks, että se ihminen ei oo sama kun ennen. Se on kasvanut ja se on erilainen kun oli mun kanssa olessa. Se on parempi ja onnellisempi, mutta se ei ole sama. Tajunnut että en ole menettänyt siinä ihmisessä yhtään mitään. Mulla oli sen kanssa vaan paha olla. Ja miksei musta enää tunnu samalta, kuin ensi kertaa suudellessa, ensi kertaa juopuessa, ensi kertaa tassiessa ja ensi kertaa onnellisena? Ja miksen pääse takas enää? Ja miksi kasvan ihmisenä - tykkäsin siitä keskeneräisestäkin? Ja mikseivät kaikki ystävyydet kestä ikuisesti, ja mistä tiedän kestävätkö tämänhetkiset? Vaikka onneks ne perhoset pysyy mahassa pitkään sen uuden ihmisen kanssa. Se on mukava tunne. <3>